Haastattelut 17.2.2021

TAITEILIJAHAASTATTELUSSA SA. SALMELA

Kerro taiteilijanurasi alkuvaiheista. Milloin tiesit, että sinusta tulee taidemaalari?

Lapsena en tiennyt, että on olemassa taiteilijoita. Myöhemmin kuulin, että kansakoulun opettajan puoliso oli taiteilija, mutta ei häntä sillä, eikä edes omalla nimellään kutsuttu. Kyläläiset naureskelivat ja kutsuivat miestä ”Vihtoriksi”. Kun koulun vihtori sijaisti opettajaamme, saimme piirtää koko päivän – se oli parasta. Vielä paljon myöhemmin selvisi vihtori-sanan pilkallinen merkitys. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni taiteilijan asemasta.

Keskikoulun jälkeen pyrin ja pääsin Kankaanpään Taidekouluun. Vanhempani ”tiesivät”, ettei koulu valmista mihinkään ammattiin. Vastustus oli niin suurta, että luovuin ajatuksestani kokonaan. Kävin ammattikoulun. Olin kartanpiirtäjänä viitisen vuotta ja harrastin siinä sivussa maalaamista Kuopion kansalaisopistossa. Opistosta sain pienen stipendin ja kannustuksen pyrkiä taideopintoihin.

Lahden Taidekoulussa opiskelin 1976 - 79. Vielä opiskelujen alettua äitini yritti pistää kampoihin - en enää kuunnellut. Myöhemminkään ihmissuhteeni eivät ole olleet suotuisia valinnalleni. Taiteilijana tarvitsen paljon vapautta ja yksinoloa, muuten alan laulaa toisten lauluja. Yksi kannustaja (ystävätär) sentään oli ja se riitti vaikeimman yli.

Tänään myönnän itsekin, että taiteilija ei ole ammatti, se on enemmän; taide on elämänmittainen koulu, josta ei koskaan valmistu.

Mikä vei sinut taiteilijana juuri tähän suuntaan?

Monien vaiheiden kautta. Aluksi tein henkilökuvia. Lopetin, koska ihmisen kohtaaminen kävi liian vaikeaksi. Ihmisen olemus häilyy kaiken aikaa, henkilö ei pysy paikallaan, kaikki vaikuttaa, mallin mielialasta lähtien jokainen istunto on erilainen -  ihminen jää aina tavoittamattomiin.

Kriisin aiheutti myös se, että halusin tietää jokaisen siveltimenvedon merkityksen, riisua kaiken tarpeettoman. Yritin löytää tärkeimmät viivat, joilla kuvata ihmisen ominaisuuksia. Lopulta Ihminen poistui kuvistani kokonaan, jäljelle jäivät vain viivat. Tekeminen muuttui täysin. Tärkeimmäksi nousivat abstraktit elementit: pinta, tila, väri ja viiva. Näillä aloin operoida ja sillä tiellä olen yhä. Esittävyydestä luopuminen toi maalaamiseen enemmän älyllistä haastetta, ongelmanratkaisua. Tunteet liittyvät myös abstraktiin maalaamiseen, väri tuntuu kehossa, viiva koskettaa.

Millaiset teemat toimivat teostesi lähtökohtina?

Aluksi seikkailen joka suuntaan ilman yhtenäistä teemaa. Tämä on parasta ideoiden ja vapauden aikaa. Teen yksittäisiä maalauksia uusista, yllättävistä havainnoista tai omista mielenliikkeistäni. Voin esittää itselleni kysymyksen, kuinka kuvata tunnetiloja, kuten esimerkiksi kateus, häpeä tai syyllisyys.

Teoksen lähtökohta voi olla mikä tahansa. Työhuoneessani huomasin pahvilaatikon, jonka kyljessä olevat symbolit saivat mielessäni uuden merkityksen; otin tästä kiinni, innostuin ja kokeilin. Pahvilaatikkoleikki johti Kadun ikonit -teemaan, joka oli esillä Galleria Kapriisissa 2015. Teema syntyy, kun jokin aihe tai ongelma alkaa askarruttaa erityisesti, tulee tarve tutkia, kehittää ja varioida. Yksinkertaisimmillaan teemana voi olla yksi väri, esimerkiksi Sininen, jonka ominaisuuksia haluan pohtia syvemmin. Yhtenäinen teema tuo vastuuta ja tarpeen pitää näyttely.

Onko sinulla taiteellisia esikuvia? Jos, kuinka ne ovat vaikuttaneet tuotantoosi?

Paljon. Olen matkinut kaikkia taidehistorian mestareita, ottanut vaikutteita joka suunnalta.

Minulle kaikki mielenkiintoinen on tapahtunut modernismin aikana, sieltä poimin yhä. Suurimpia ovat Mondrian ja Malevitch. Musta neliö ei ole vieläkään jättänyt rauhaan. Parin vuoden ajan olen suunnitellut Mustan neliön synty -teosta. Teoksesta tulee Mustan neliön ja Bridget Rileyn Metamorphosis -teoksen risteytymä. Teoksen valmistuminen häämöttää kaukana tulevaisuudessa. Tällä hetkellä tutkailen myös Vasarelyn kineettisyyttä ja Carmen Herreran luomisvoimaa. Amerikkalainen mestari on nyt 105-vuotias. Voisin sanoa, että esikuviani ovat kaikki taiteilijat, jotka suhtautuvat työhönsä intohimoisesti, täydellisyyttä tavoitellen.

Mistä ammennat inspiraatiosi?

Kaikkialta; kadulta, omasta ympäristöstä (joka puhuu yllättävästi, kun pysähdyn kuuntelemaan), mainoksista, netistä ja taidehistoriasta. Tekemällä ja yhdistelemällä asioita. Löydän aiheet tästä ajasta, taidehistorian mestarit viittilöivät oppaina väri- ja muotokysymyksissä. Lenkillä saatan huomata asioita, joihin en olisi kiinnittänyt huomiota ennen edeltäjiäni. Taidehistorian kautta oppii näkemään, avaamaan silmät, katsomaan. Mestareita seuraan niin kauan kuin oma idea löytyy, pelkkä matkiminen ei auta. Vaikutteet saavat kyllä näkyä, selvästikin.

Onko sinulla tarkka suunnitelma teoksen luomisprosessin alusta lähtien?

Käytän luonnoskirjaa. Ideat ja oivallukset ovat nopeita, mutta se on vasta alku. Kehitystyö on hidasta. Jokin aihe voi kyteä ihon alla vuosia ja putkahtaa odottamatta esille. Kerään myös detaljeja, joita yhdistelen myöhemmin uudeksi kokonaisuudeksi.

Kyllä, minulla on tarkka suunnitelma ennen kuin aloitan varsinaisen maalaamisen, kaikki haparointi tapahtuu kuvapinnan ulkopuolella. Värisävyjä hion vielä kuvapinnalla, ja siinä on oltava tarkkana. Haluan, että kankaan tekstuuri jää hiukan näkyviin, jolloin maalikerroksia ei voi olla liian monta, tai tekniikka kärsii. Tämän olen oppinut vuosien varrella. Onnistunut teos näyttää aina helpolta, mutta vain ensikatsomalta. Moitteeton tekniikka liittyy tähän.

Mistä tiedät, että teos on valmis?

Onko epätäydellinen koskaan valmis?

Parhaimmassa tapauksessa teos liukuu käsistäni, se ei enää tarvitse minua. Toisinaan hylkään maalaukseni kuin minkä tahansa tarpeettoman esineen. Teos on esine, halusit tai et. Saatan jättää maalaukseni myös vihaisena ja luovuttaneena, ja jos joku hakisi silloin teokseni pois silmistäni – maksaisin! Punainen S-perunaleima kankaan takana on lopullinen piste ja hyväksymisen merkki. Pääsen yli ikuisesta tyytymättömyydestäni huijaamalla itseäni: tämä oli vasta ensimmäinen versio – parempaa on tulossa!

Minkälainen on rutiinisi päivänä, jolloin työskentelet?

Aamuisin valoa odotellessani luen. Kirjojen toinen maailma auttaa keskittymään päivän haasteisiin.

Maalaan vain päivänvalossa, kaikki väriratkaisut tapahtuvat tuolloin. Pimeimpänä aikana suunnittelen, teen pienoismalleja paperista ja kokeilen värivaihtoehtoja pienille lapuille. Mietin myös kokoja ja mittasuhteita, jotka merkitsen muistiin luonnosvihkooni myöhempää jatkokehittelyä varten. Voin joskus maalata myös keinovalossa, jos kaikki on valmiiksi suunniteltu. Talvella työaikani on kuutisen tuntia, kesällä maalaan aamusta iltaan, pitkiä päiviä. Päivittäisistä lenkeistä on tullut osa työskentelyn rutiinia, kävellessä tallennan havaintoja päässäni olevalle muistitikulle tai pysähdyn ottamaan kuvia kamerallani. Iltaan hiljentyessä ja unta odotellessa, on toinen lukutuokio.

Onko joitakin teemoja, joita haluat käsitellä taiteessasi juuri nyt?

Viiva askarruttaa. Se on ikuinen ongelma. Luonnossa ei ole viivaa (Cézanne), se on keksitty taiteen elementiksi. Viiva on pinta. Viiva ei ole koriste-elementti, sillä pitää olla jokin muu tehtävä. Kahden väripinnan välissä on näkymätön viiva (Albers), viivalla voin luoda konstruktion, ohjata etäisyyksiä kuvapinnalla. Monia tehtäviä, näitä mietin.

Mustavalkoisuus kiehtoo tällä hetkellä; kun muoto korostuu, väri käy tarpeettomaksi, jää vain valöörit. Ajattelen aiheita, jotka sopisivat tähän värittömään teemaan.

Haluaisin kuvata ääntä litteällä, hiljaisella pinnalla. Äänen ja hiljaisuuden yhdistäminen, se on ristiriitaista, mahdotonta - mutta kunnianhimoista!

Onko yleisön reaktio taidettasi kohtaan muuttunut vuosien varrella?

Kyllä esittävistä, esimerkiksi henkilökuvista, pidettiin enemmän. Saatettiin pyytää tekemään muotokuva valokuvan pohjalta näköisyyden vaatimuksineen. Sille tielle en kuitenkaan lähtenyt. Kerran sain tilauksen maalata kesämökin kuva kesämökin seinälle. Kieltäydyin kylmästi, en jäänyt sukulaiselle selittämään taiteen syvintä olemusta. Jälkeen päin kiitän, sain tästä tapauksesta idean, mutta en kerro sitä. Se on vielä toteuttamatta.

Nykyisin joku voi ihmetellä: kuinka teoksessasi on noin vähän asiaa – en ymmärrä! Sanotaan suoraan ja hyvä näin. Kyllä myös toisin päin, ihmiset haluavat pysähtyä yksinkertaisuuden äärelle, se jättää tilaa omille ajatuksille, minulle sanotaan.

”Valitettavasti” toisten mielipiteet eivät muuta työskentelyäni, opin vain sisäistämisen kautta. Hyvää ja rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, sitä tulee aivan liian vähän. Kollegoiden kanssa voimme asioista keskustella ammatillisesti, ilman henkilökohtaisuuksia.

Kerro teoksestasi Valmiustila: RADIO. Mitkä ovat teoksen lähtökohdat, ja mitä teos merkitsee sinulle?

Teoksellani Valmiustila: RADIO on esikuva pöydälläni, toimiva vastaanotin. Käyttöesineen vilkuttava valo laittoi minut liikkeelle. Valmistin esinemaalaukseni yksityisnäyttelyyni Galleria Rongaan 2017.Teos oli esillä myös Tampereen Taiteilijaseuran juhlanäyttelyssä Helsingin Taidehallissa 2019.

Teokseni on ikuisessa valmiustilassa, kuten monet muutkin laitteet. Kamerani ilmoittaa: olen valmiustilassa: ota kuva! Ihmiset, valtiot ja maailma ovat aina valmiustilassa: jos. Tämä ’jos’ ajatellaan yleensä negatiiviseksi, jotain ikävää on tulossa, varaudutaan pahimpaan. Harvemmin ajatellaan: olen valmiustilassa, jos vaikka rakastuisin!

Radioni ei toimi. Tämä kuvaa mielestäni hyvin taidetta, sen tarpeettomuutta. Taideteos ei ole käyttöesine, sillä ei ole välinearvoa, sillä ei tee mitään – siinä taiteen viehätys, kapinavoima. Saako taide arvoa omana itsenään, sitä taiteilijat kysyvät joka päivä itseltään.

Mitä sinulla on meneillään juuri nyt? Entä mitä voimme odottaa sinulta lähitulevaisuudessa?

Olen mustavalkoisten teosteni kimpussa.

Tulossa on SaSaSa-ryhmänäyttely Saskiaan syksyksi. Tuli tarve pitää näyttely. Loimme ryhmän sukunimistämme: Saharla, Sario, Salmela. Kolme erilaista tekijää lyöttäytyi yhteen.

Yhteisnäyttelyt kiinnostavat jatkossakin yksinäisen tekemisen vastapainona. Yksityisnäyttelyn aika tulee arviolta neljän vuoden päästä. Minne, se ei ole vielä tiedossani. Kaikki kehittyy hitaasti.