Haastattelut 1.4.2018

Taiteilijahaastattelussa Kimmo Ylönen

Kimmo Ylönen. Kuva: Sasho N. Alushevski

Saimme huhtikuun taiteilijahaastatteluun haastateltavaksi Kimmo Ylösen, Norrskatassa, Paraisten ulkosaaristossa asuvan ja työskentelevän kuvataiteilijan.

Kerro taiteilijanurasi alkuvaiheista. Milloin tiesit, että sinusta tulee kuvataiteilija?

Ensimmäinen toiveammattini oli veturinkuljettaja, punaisen dieselveturin, radalla, joka ohitti mummulan Villähteellä. Muutamia vuosia myöhemmin kiinnostuin ysityisetsivän ja arkeologin töistä. Myös Coustean laivalla olisin voinut viihtyä.
Mitään näistä ei mainittu, kun oppilaita ohjattiin jatko-opintoihin peruskoulun lopulla. Lukiosta olisi nykyisen tietämykseni mukaan ollut mahdollisuus ponnistaa arkeologian pariin, mutta muistaakseni oppilaanohjaajat eivät tulleet tätä maininneeksi. Eivät maininneet myöskään kuvataiteilijaa. Onneksi oli kaveri, joka tiesi, että ihan tavallisista Ylöjärveläisistä kylistä tulevat, mutta itsensä kovin erilaisiksi tuntevat , innokkaasti piirtävät ja maalaavat nuoret voivat hakea taidekouluun. Lähdin mukaan toimittamaan näytetöitä Kankaanpäähän. Ei tullut kutsua pääsykokeisiin, mutta olin tavallaan saanut kartan.
Kun muutamaa vuotta myöhemmin hain uudelleen ja pääsin, en edelleenkään tiennyt taiteilijuudesta ammattina mitään, mutta minulla oli vahva tunne, että olen oikeilla jäljillä.

Puu esiintyy materiaalina töissäsi erittäin paljon, mikä sai sinut keskittymään nimenomaan tähän materiaaliin?

Sain ensimmäisen puukon, punakahvaisen Moran, yhdeksänvuotiaana ja veistin ensitöikseni tarkan kopion ranskalaisesta 1700-luvun musketista. Voi olla, että se muiden silmissä näytti käyrältä, kuoritulta oksanpätkältä, mutta olin vakuuttunut, että puu on materiaali, josta voin muotoilla ja rakentaa kaiken oman maailman luomiseen tarvittavan. Puu tuli tässä suhteessa lumen rinnalle, josta olin jo uurastanut kasaan koko joukon muinaisia kaupunkeja. Puu oli myös materiaali, josta isä ja molemmat papat osasivat tehdä vaikka mitä, välittömään tarpeeseen vuollusta paistinlastasta aina kokonaiseen taloon asti.
Ennen taidekoulua opiskelin vuoden Ikaalisten käsi-ja taideteollisen puupuolella. Sen vuoden aikana voitin pelkoni isoja kiljuvia koneita kohtaan ja ymmärsin, että haluan tehdä yksittäisiä asioita oman mieleni mukaan, en tuolia tuolin perään.
Sen lisäksi, että osaan teknisesti käsitellä puuta, sillä on myös muita hyviä ominaisuuksia. Sitä on helposti saatavilla. Se on usein hyvin kaunista ihan sellaisenaan. Se voi kellua rantaan meren tuomana. Siinä saattaa olla jälkiä toukkien ja muurahaisten elämästä. Jos se on purettu rakennuksesta tai irrotettu huonekalusta se kantaa mukanaan tarinaa. Ja lopulta se maatuu.

Miten toivoisit yleisön lähestyvän taidettasi?

Olen vuosien varrella huomannut, että ihmiset löytävät töistäni hyvin erilaisia asioita. Ihmiset myös aina yllättävät. Esiin nousee näkökulmia, joita en ole osannut kuvitellakaan. Monesti tuntuu, etten ole missään nimessä omien töideni asiantuntija. En oikeastaan mieti lainkaan miten ihmiset lähestyvät taidettani, mutta kannan kovasti huolta siitä, että työni olisi nähtävillä, eikä kätkettynä omaan kellariin.

Mistä löydät inspiraation teoksiisi? Miten lähdet työstämään uutta teosta?

Tämä mahtaa olla sellainen kolmessa vuorossa pyörivä mylly, joka jauhaa isoja kysymyksiä ja pientä kummaa samaan laariin. Kuvien tekeminen on minulle työkalu, tai ehkä vielä mieluummin leikkikalu ja leikkikenttä, jonka puitteissa yritän ymmärtää maailmaa ja kaikkeutta. Matkustan ja luen ja katselen ja kuuntelen ja kääntelen ja vääntelen. Aikoinaan saattoi taustalla olla halu löytää joku salaperäinen kristallin kirkas totuuden jyvä, toteuttaa taiteen konstein kaiken kattava kuva. Tätä nykyä taidan enemmän rellestää runsaudessa ja kurkkia kulmien taakse. Saman kattilan ympäri kaikki kuitenkin tuntuu kiertävän, vaikka monesti huomaan itsekin vasta jäljestä päin töiden yhteydet toisiinsa ja kertyvään kokonaisuuteen. Toisinaan toki putkahtaa mieleen jotain ihan irrallista ja semmoista työtä tehdessä tuntuu, kuin olisi lomalla tai harrastelisi vapaa-ajallaan. Sitten ovat vielä työryhmät, teemalliset näyttelyt, ympäristötaidetapahtumat ja sellaiset. Nämä antavat tehtävän tai kysymyksen, johon pitää pyrkiä vastaamaan. Yllättävän usein vastaus on teos, jonka toteuttamistavasta ei ole aavistustakaan. Tarjoutuu mahtava tilaisuus oppia, kasvaa ja laventaa palettia.

Asut ja työskentelet Korppoon Norrskatan saarella. Onko saarella työskentelypaikkana iso rooli taiteellisessa prosessissasi?

Itsensä laskeminen, joskus ajaminen, joskus peräti vääntäminen taidetta tekevään tilaan vaatii aikaa ja koko joukon rituaaleja. Tilanne on intiimi ja myös herkästi säröilevä. Häirittynä tai keskeytettynä tulee olo, kuin olisi jäänyt kiinni pahan teosta ja vieläpä housut kintussa. Saarella kolmen lautan ja parin oven takana voi huoletta piehtaroida omassa maailmassaan ja taidetilanne pysyy yllä kuin itsestään. Saareen liittyy tietysti myös romanttisia mielikuvia ja toisinaan aika hankalaan arkeen sellaista leuka-tanassa-pärskeitä-päin -riemua.

Onko joku teoksesi jäänyt erityisesti mieleesi, joko hyvässä tai pahassa?

Suuri osa töistäni, niistä joita veistän Norrskatan kelllarissa, kulkee edestakaisin varastokopin, höyläpenkin ja näyttelytilojen välillä. Näin ne ovat kaiken aikaa mukana kuviossa ja ainakin mielen taustalla. Näitä voimakkaammin ovat suurina voittoina jääneet mieleen ne kerrat, kun on oppinut jotain uutta tai ylittänyt rytisten omat rajansa. Tulee mieleen muutamia puheluja joillekin korkeille tahoille, jotka on pitänyt puhua myötämielisiksi hankkeelle ja toisia puheluita asiantuntijoille, jotka ovat osanneet antaa vastauksen johonkin tekniseen kysymykseen. Vatubussi, vuoden 2011 Flux-Aura-tapahtumaan toteutettu, Turun kaupungin katujen kaltevuutta mittaava linja-auton ja vatupassin yhdistelmä on tästä oikea paraatiesimerkki.
Siitä mitä taide voi olla ja miten sitä voi tehdä ovat ehkä opettaneet eniten molemmat Halikonlahti Green Art tapahtumat, joihin olen saanut ottaa osaa ja kaikki Koneen säätiön Saaren kartanon residenssistä versoneet työryhmät. Ja sitten on tietysti vuoden 2013 "Noin miljoona askelta" patikka kotiovelta Rovaniemelle.

Jos sinusta ei olisi tullut taiteilijaa, missä ammatissa luulet että olisit nyt?

En toden totta pysty arvaamaan. Olisinko ehkä kellunut johonkin hommaan tai ottanut asiakseni ryhtyä pyrkimään kohti jotain uraa. Ensimmäiseen kysymykseen viitaten: minulla ei varmaan edelleenkään olisi tolkullista toiveammattia. Olisin jo tällä iällä ja miettisin miten minusta ei tullut naparetkeilijää.

Kerro teoksestasi ”Kaikkihärkä”. Mitä se sinulle merkitsee?

Kaikkihärkä on pitänyt paikkaa työhuoneen keskilattialla jo vuosia. Tammikuussa 2012 sutaisin höyläpenkin kulmalla ruutupaperille muistiinpanon härän muotoisesta kaapista, jonka sisään kätkeytyy Jerusalemin kaupunki. Samassa siunaaman silmänräpäyksessä tiesin myös, että kaupungin malli tulee keskiaikaisista kartoista ja pyhää maata kuvaavista maalauksista. Muilta töiltä olen palannut härän pariin ja se on kulkenut myös mukana maailmalla. Siinä missä raskas ja kookas eläinkomero ankkuroi tekemisen työhuoneelle, voi pahvitaloja rakentaa melkein missä tahansa ja kevyin välinein. Ajan kuluessa härän hyllyille ovat alkaneet päätyä myös oman elämän matkamuistot.
Teos pääsi ensi kertaa esille Hämeenlinnassa, Galleria Koneessa, keväällä 2017 ja toisen kerran, jonkin verran taas täydentyneenä, Galleria Aarnissa Espoossa. Samalla se tuli elämänkaarellaan uuteen vaiheeseen. Enään ei tarvitse pelätä, etten ehkä osaakaan tai jännittää pysyykö se edes jaloillaan.
Kaikkihärän kaapit ja laatikot täyttyvät edelleen. Edelleen palaan muilta töiltä sen pariin ja edelleen se on mukana matkoilla, mutta nyt sen on annettava tilaa muulle tekemiselle. Valmista ei ole tarkoitus tulla. Miten saatella teos jatkossa mahdollisimman monien nähtäville, on tällä hetkellä isoin Kaikkihärkään liittyvä kysymys.

Ketä taiteilijaa ihailet?

Fra Angelico on saanut polvet veteläksi ihan kirjaimellisesti. Tukea tarvittiin San Marcon luostarin portaissa, kun näin enkeli Gabrielin siivet edessäni. Joskus sama fyysinen hurmaantuminen on sattunut jonkin ensinäkemältä yhdentekevän teoksen ääressä. Joku valo jossain maalauksessa tai pelkkä siveltimen jälki tai kuten kerran Budapestissa, ihmeen hyvin veistetty maatyömiehen pottuvarvas pronssimudassa. Tämä on vähän sattumanvaraista ja taatusti kiinni omasta olosta ja olosuhteista. Usein innostun jos tulee tunne, että tekijä on ollut jonkin saman jäljillä, kuin minä tai kokenut samanlaisia tunteita.
Keskiaikaisesta taiteesta löydän jatkuvasti ihanuuksia, toisaalta sen kömpelyydestä ja joskus jopa samassa teoksessa lähelle taivaallista kohoavasta hienostuneisuudesta. Uudemman taiteen kanssa joudun usein vaikeuksiin, kun tulee vastaan jonkun herra tai rouva Iso-nimi neron merkittävä mestariteos ja sen mukana kaikki taidemaailman rakenteellinen huttu. Tuttujen joukossa on tietysti myös hyviä töitä tekeviä taiteilijoita,mutta en usko pääseväni lähellekään puolueetonta tarkastelua. Kivoilla tyypeillä tuntuu usein olevan parhaat teokset.

Kerro tulevista näyttelyprojekteistasi – onko sinulla seuraavia näyttelyprojekteja jo tiedossa?

On tuolla jotain näyttelyä tulossa ja jotain hakemuksia tehty. Koitan kuitenkin pitää kielen poissa vyön alta. Olen parin työstä ja hankkeesta toiseen, limittäin, lomittain ja päällekkäin rehkityn vuoden jälkeen luvannut itselleni enemmän aikaa. Aikaa tehdä uusien juttujen taustatöitä, aikaa tehdä ihan irrallisia pikku teoksia, aikaa möhliä ja korjata. Aion myös käydä kalassa ja lukea ja vaellella ilman tunnetta, että aika on varastettu deadlinea vasten nojaavan työn kimpussa ahertamiselta. Näissä hommissa työssä viihtyminen on pitkälti omalla vastuulla ja minä aion peräti nauttia.

Kimmo Ylönen, "Kaikkihärkä"

2012-2018, Puuveistos ja pahvimallit

158 × 260 cm