Haastattelut 1.1.2019

Tammikuun taiteilijahaastattelussa Lasse Lecklin

Kerro taiteilijanurasi alkuvaiheista. Milloin tiesit, että sinusta tulee valokuvaaja?

Olen aina ollut kiinnostunut kirjoittamisesta ja kuvaamisesta. Lukion jälkeen opiskelin kuvajournalismia Tampereen yliopistossa ja aloin tehdä töitä lehtikuvaajana. Kaipasin kuitenkin jotain lisää ja olin kiinnostunut lehtikuvaa laajemmin kuvallisen maailman eri puolista, joten hain opiskelemaan Aalto-yliopistoon valokuvataidetta, mistä valmistuin maisteriksi vuonna 2015.  

Toisaalta olen ollut perustamassa eurooppalaista elokuvajärjestöä, ja toiminut elokuva-alalla jo varhain. Yli kymmenen vuotta elokuvatoiminnassa sai minut kuitenkin miettimään, mitä haluan kertoa. Fiktiivisten tarinoiden kertominen ei tuntunut luontevalta, ja samoin dokumenttielokuvaa tehdessä pitää myös tehdä paljon valintoja, mitä katsojalle halutaan kertoa. Kuvajournalismissa kerrotaan taas aina jonkun toisen tarinaa. Siksi valokuva- ja videotaide tuntuu omimmalta.

Mikä vei sinut taiteilijana juuri tähän suuntaan?

Taustani kuvajournalismissa ja toisaalta elokuvan maailmassa sai minut ymmärtämään, että haluan käsitellä aiheita, joita itse pidän todella tärkeinä – ja paras keino siihen on vapaana taiteilijana toimiminen. Viime aikoina yhteistyö tutkijoiden ja toisten taiteilijoiden kanssa on ollut antoisaa, viime vuosina olen ollut useissa kansainvälisissä residensseissä ja työpajoissa. Erityisesti yhteistyö luonnontieteilijöiden kanssa on vaikuttanut ajatteluuni ja siten teoksiini. Ja toisaalta toisten taiteilijoiden kanssa monet ideat kehittyvät uudelle tasolle.

Onko sinulla taiteellisia esikuvia? Jos, kuinka ne ovat vaikuttaneet tuotantoosi?

Ajattelussani näkyy varmasti Aalto-yliopiston valokuvataiteen linjalla vahvasti iskostunut konseptuaalinen ajattelu. 

Pidän paljon Bernd ja Hilla Becherin systemaattisesta teollisuusrakennusten dokumentoinnista. Itselleni kuvallinen työskentely on osa maailman lokeroimista, järjestämistä ja sitä kautta ymmärtämistä, tai ainakin ymmärtämisen yrittämistä. 

Andreas Gurskyn valokuvat ovat uskomattomia, haastavat ymmärrystämme todellisuuden ja keinotekoisen rajamailla. Lisäksi ne ovat objekteina melkoisia järkäleitä.  

Olafur Eliassonin tuotanto on kaikin puolin inspiroivaa: välillä teokset ovat dokumentaarisia, välillä poliittisia, välillä tieteeseen tai vaikkapa havaintokykyihin perustuvia. 

Vaikka olen työskentelyssäni systemaattinen ja perfektionisti, on ollut vapauttavaa tajuta, ettei minun tarvitse seurata aina jotain tiettyä kaavaa. Työni liikkuu dokumentaarisen, konseptuaalisen ja joskus abstraktinkin välimaastossa. Pidän siitä, että kuvataiteessa rajanvedot eivät ole niin tarkkoja, ja säännöt saa määritellä itse. Ja että suunnan vaihtaminen on sallittua! 

Mistä ammennat inspiraatiosi?

Minua kiehtovat erilaiset paikat ja niissä näkyvät muutokset. Vaikka olen täysin kaupunkilainen – tai ehkä juuri siksi – luonto on tärkeä. 

Vaikka se ei ehkä näy töissäni, rakastan myös kieliä ja kulttuureita ja erilaisten ihmisten tapaamista. Se on ehdoton lisä työskentelyyn – ainakaan nyt en voi kuvitella, että kuvaisin jotakin henkilökohtaista teosta vaikka vain kotonani. Kamera avaa ovia ja antaa syyn vierailla erilaisissa paikoissa, ja näyttää niitä muille. 

Toisaalta se on myös ristiriitaista ja aiheuttaa kohtalaisesti ahdistusta ympäristösyistä. Käsittelen esimerkiksi turismia arktisilla alueilla. Sen ympäristöjalanjälki on äärimmäisen suuri. Itse kuitenkin osallistun siihen myös, miksi minulla olisi siihen oikeus? Toisaalta ainakin kuvittelen, että olen hyvin tiedostava toiminnastani ja sen seurauksista, ja toivon toimivani jonkinlaisena välikappaleena tai mediaattorina, ajatusten herättäjänä.  

Ja lopulta ehkä ajankohtaisten uutisten ja tutkimusten seuraaminen johtaa uusiin ideoihin ja toimii jatkuvasti inspiraationa. 

Onko sinulla tarkka suunnitelma teoksen luomisprosessin alusta lähtien?

Työskentelyni perustuu tutkimukseen. Työskentely kuvajournalistina johdattaa minut usein myös ajankohtaisten kysymysten äärelle, joiden parissa on mahdollista jatkaa ja syventyä omassa taiteellisessa työssäni. Usein varsinaiseen toteutukseen tuntuu olevan liian vähän aikaa pitkän suunnitteluvaiheen jälkeen, suunnittelu tapahtuu yleensä työhuoneella Helsingissä ja varsinainen teosten kuvaus eri puolilla maailmaa. Vaikka monet asiat ovat suunniteltuja, yleensä käy niin, että alkuperäinen suunnitelma toteutuu enemmän tai vähemmän suunnitelman mukaan, mutta mukaan tarttuu aina myös jotain aivan uutta, yllättävää ja suunnittelematonta. 

Minkälainen on rutiinisi päivänä, jolloin työskentelet?

Työskentelyni on niin monipuolista, että tyypillistä päivää tai rutiinia ei ole. Suurin osa työskentelystä tapahtuu työhuoneellani Helsingissä, ja siihen kuuluu lähinnä paljon lukemista ja kirjoittamista, mikä saattaa olla hieman paradoksaalistakin valokuvaajalle. Pidemmät kuvausreissut ovat sitten asia erikseen, silloin töitä tehdään ympäri vuorokauden ja hyödynnetään kaikki aika kuvaamiseen ja teosten toteuttamiseen. 

Onko joitakin teemoja, joita haluat käsitellä taiteessasi juuri nyt?

Olen käsitellyt teoksissani kaivosteollisuutta, öljyteollisuutta, ydinvoimaa, energiankulutusta, turismia. Ilmastonmuutos on ihmiskunnan kohtalonkysymys, ja energiantuotanto ja -kulutus ovat ratkaisevassa asemassa. 

Silti nämä asiat eivät ole suinkaan mustavalkoisia, enkä halua niitä niin esittääkään. Minulla ei tietenkään ole vastauksia näihin kysymyksiin, mutta haluaisin myös, että puolensa jo valinneet miettisivät asiat vielä uudestaan joka kannalta. 

Uusimmat teokseni ovat jäätiköiltä, jotka sulavat kiihtyvää tahtia. Olen työskennellyt jäätikköaiheen parissa useamman vuoden, ja se työ jatkuu yhteistyössä glasiologien sekä toisten taiteilijoiden kanssa myös jatkossa. 

Onko yleisön reaktio taidettasi kohtaan muuttunut vuosien varrella?

Aiheeni ovat ehkä poliittisia, mutta esitystapani pyrkii neutraaliuteen, tai joskus kauneuden näkemiseen rumuudessa. Esimerkiksi Euroopan kauneimmat ydinvoimalat -näyttelyni on herättänyt kiinnostusta laidasta laitaan. Mielestäni olen kuvannut maisemakuvia, joissa esiintyy teollisuusrakennus, toki monenlaisia tunteita herättävä ydinvoimala. Kiinnostavaa oli, että näyttelyistä ovat löytäneet kiinnostavan puolen niin ydinvoimainsinöörit, arkkitehdit, ministeriön ydinvoimaryhmä tai ympäristöjärjestöjen aktivistit, kaikki tämä suurelta osin perinteisten taidepiirien ulkopuolelta. Toisaalta islantilaisyleisön olen saanut kyynelten partaalle näyttämällä kuvia alumiinitehtaista, ja niihin sähkön syöttävistä vesivoimalaitoksista keskellä muuten koskematonta erämaata. Olen tyytyväinen, että olen saanut herätettyä reaktioita ja keskustelua. Toisaalta olen kuitenkin nuori tekijä ja odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton uudet teokseni saavat. 

Kerro teoksestasi Jökulsárlón (sarjasta Covering). Mitkä ovat teoksen lähtökohdat, ja mitä teos merkitsee sinulle?

Ensimmäisen osan Covering-valokuvasarjasta työstin vuonna 2014 Huippuvuorilla, jossa olin kansainvälisen tutkijaryhmän mukana tutkimassa ikiroudan sulamista. Lähes saavuttamattomissa olevan arktisen maiseman keskellä löytyy yllättävän paljon hiilikaivosteollisuuden ja muun ihmisen toiminnan jälkiä. Aloin peittää niitä maisemaan sopivilla kankailla, osin leikkisästi maiseman muotoja imitoiden, osin turhautuneena ihmisen toiminnan järjettömyyteen. Olen jatkanut sarjaa Islannissa, josta tämä kuva on, ja siellä herkkää arktista luontoa taas uhkaa ihmisen toiminta eri tavalla – tässä tapauksessa eritysesti turismi. Yli kaksi miljoonaa turistia vuosittain jättää jälkensä Islannin herkkiin sammalmättäisiin ja hauraisiin laavakenttiin. Paradoksaalisesti kaikki haluavat nähdä sulavat jäätiköt – niin minäkin – ja Covering-sarjan kuvat ovat voimaton yritys peittää jälkemme, palauttaa jotain luonnollisempaan tilaansa.     

Mitä sinulla on meneillään juuri nyt? Entä mitä voimme odottaa sinulta lähitulevaisuudessa?

Parhaillaan työskentelen uusien teoskokonaisuuksien parissa. Olen koko viime vuoden kuvannut ahkerasti uusia teoksia, ja työskennellyt jo aiemmin tuttujen aiheiden mutta myös uusien kysymysten parissa. Nyt koostan teoksia valmiiksi, ja niitä toivottavasti nähdään lähitulevaisuudessa Suomessa ja muualla. Lisäksi pitkäkestoinen työskentely jäätikkö- ja ilmastoaiheiden parissa jatkuu. 

Helmikuun toinen päivä avautuu uusi Turun taidehalli Turun Vanhalla Raatihuoneella. Uuden taidehallin ensimmäisen näyttelyn nimi on Maan oikeus, ja sen on koostanut kuraattori Taru Elfving. Siellä nähdään minulta uusia videoteoksia, jotka näyttävät geologisia ja ihmisen aiheuttamia muutoksia ympäristössämme.